Me-metsästetään-pomppiva-superpallo-operaatio!Syksy oli tullut, sitä en voinut kiistää astellessani Varpusuon pihamaalla, jota peitti punaisen kellertäväksi värjäytyneen lehdet. Joka askeleella rahisivat lehdet ja hiekka mustien tennareideni alla. Viileä tuulen vire pyysi lehtiä tanssiin ja pyöritteli niitä ympäri pihaa, samalla kun nostin takin kaulustani pystymäksi ja hautasin leukani oranssin huivin syvyyksiin.
Siinä kävellessäni, tulin vilkaisseeni tarhoihin, missä näin valkean arabin ravaamassa aidan viertä kepein askelin ja valkoinen häntä lainehti liikkeessä kun samettinauha. Hetkeksi annoin vain itseni jäädä seuraamaan upean arabin liikettä. Pakko minun oli kyllä myöntää, että tuo oli kaunis hevonen, vaikka itse en koskaan arabeista ollut pahemmin välittänyt.
Kimon kiertäen toista kertaa tarhaansa ympäri, siirryin katsomaan muihin tarhoihin. Katselin tarhoja, enkä nähnyt pientä rautiasta ponioria, joka oltiin nimetty hoitohevosekseni. En erottanut yhtäkään pomppivaa tai ei pomppivaa superpalloa tai ei superpalloa. Ajatukseni harhailivat ensimmäiseksi, olivatko hevoset karanneet? Ravistin päätäni ja naurahdin. Olihan olemassa tallikin ja olisi todennäköistä että uusi hoitoponini Viki olisi sisällä. Päättäväisesti vilkaistuani vielä kerran tarhoihin, lähdin tallia kohti.
Pujahdin sisään suureen talliin ja leukani meinasi pudota maahan asti. Talli oli suurin, missä olin käynytkään koskaan. En muistanut Rontéten ajoilta, että tilat olisivat olleet näin suuret ja modernit, ainakin omaan pientalliini verrattuna. Hetken katselin ympärilleni, kunnes huomasin ensimmäisen tutun hahmon. Jenna touhotti jotain yhden karsinan edustalla ja asteltuani lähemmäs, erotin karsinasta suuren knabstruptamman.
"Heij Jenna!" Tervehdin ja sain naisen hyppäämään melkein puolimetriä ilmaan.
"Hui! Ei saa säikytellä B.. B.. Brenna!" Jenna huudahti ja katsoi minua melkein murhaavasti.
"No anteeksi, mutta mie ny tulin ettimään Vikiä. Ei näkynyt tarhoissa", selostin nopeasti ja ytimekkäästi.
"Jaajaa. Ei tarhoissa? Sen pitäisi olla kyllä ulkona. Katsoitko metsätarhalta?" Jenna mutisi samalla kun oli uppoutunut taas puuhailuunsa, joka osoittautui pinteleiden käärimiseksi.
"Aa.. En oo käyny viel kattoon. Miepä meen sitte. Heippa!"
Suuntasin askeleni suuren tallin poikki taas viileään pihaan ja lähdin astelemaan metsätarhalle. Kaikkialla tuntui olevan hiljaista, vain lehtien rahina ja pieni tuulenvire kertoi elämästä.
Saapuessani tarhoille, näin yhden tarhan, missä kasvoi metsikköä ja aivan kuin olisin nähnyt liikettä. Kävellessäni lähemmäs näin tytön joka näytti huolestuneelta. Päästessäni vihdoin tarpeeksi lähelle, oli tuo neito jo huomannut minut.
"Moi, oon Catu, kuka sää oot?" Tyttö esittäytyi reippaasti ja vilkaisi taas metsään.
"Ai hei. Mie oon Brenna, me taidetaan hoitaa yhessä Viki-ponnya", naurahdin samalla kun esittäydyin.
"Juu, mutta meillä on pieni problema", Catuksi esittäytynyt tyttö ilmoitti. Katsoin tyttöön odottavasti ja pian hän jatkoi:
"Vikiä ei näy eikä kuulu, se on jossain tuolla, tai karannut."
"No jo on. Perustetaan sitten me-metsästetään-pomppiva-superpallo-operaatio!" Iskin silmään ja pujahdin tarhaan ja samalla Catun kasvoille levisi helpottunut hymy.
Lähdimme rinnatusten metsätarhan syvyyksiin ja jakauduimme kummallekin puolelle. Tuntui kuin koko tarha olisi hohtanut tyhjää, vain vanhoja lantakasoja tuli vastaan, eikä hevosista, tai poneista, näkynyt jälkeäkään.
"Näkyykö?" Huusin Catulle, joka kulki toisella puolella tarhaa.
"Ei", kuului vastaus ja pyöräytin silmiäni. Ponit olivat sitten päättäneet kadota lopullisesti, totesin viimeistään kun vastaan tuli tarhan puuaita. Laskin käteni aidalle ja katselin sen toisella puolella jatkuvaa metsää. Entäs jos Viki oli tullut aidasta ali, tai yli, tai läpi ja karauttanut loputtomaan metsään? Ajatukset saivat kulkemaan kylmät väreet selässäni. Kuulin askeleiden ääniä, mutten kääntynyt, sillä arvasin Catun tulevan.
"Entäs jos ne on oikeesti karannu?" Esitin kysymyksen, mutta samalla tunsin jotain pehmeää selässäni. Tukahdutin alkavan kiljaukseni ja käännyin ympäri. Rautias poniori peruutti taaemmas ja katsoi minua kummastuneena. Siinä se oli, meidän kadonnut pomppiva superpallo.
"Viki, sie oot oikee kiero", naurahdin ja astahdin varovasti lähemmäs pientä oria. Poni katsoi minua epäillen, mutta antoi lopulta kiinni.
"No niin pikku pallo", kehuin oria ja taputin sen kaulaa.
"Nyt mennään sisälle."
Catu oli tarhan portilla ja naurahti helpotuksesta kun saavuin puiden lomasta Viki vierelläni.
"Missä se oli?" Tyttö kysyi helpottuneena ja tuli riimunnarun kanssa ottamaan orin kiinni. Halasimme kummatkin hoitoponiamme, joka katsoi meitä kummastuneena.
"Se vaan tuli jostain pusikosta ja meinas säikyttää mut hengiltä!" Selitin nauraen ja silitin Vikin pallomaista vatsaa.
Iloisesti jutellen lähdimme kohti tallia Viki välissämme.
Tämä oli mahtava ensikohtaaminen, sen minä sanon, vai mitä Viki?
Brenna&Viki(&Catu)-tiimi kiittää1 hoitomerkintä!varaudu, täältä tulee iso kasa kommentteja!
ensinnäkin, kuvailit koko tarinan ajan ympäristöä ja ajatuksiasi mahtavasti! tuntui kun olisin kävellyt koko ajan vierelläsi: syksyn värit, äänet, liikkeet..
Se kohta kun metsästitte poneja, sait tarinaan piilotettua jännitystä ja kuten itsekin sanoit, teidän kohtaaminen oli varmasti ikimuistoinen! 
Teillä lähti myös Catun kanssa juttu luistamaan (viki kanssa också!), eikä tullut sellaista fiilistä: "Viki on mun", vaan molemmat esimerkiksi halasivat yhdessä rakasta hoitoponiansa.
Tarina oli juuri sopivan kokoinen - ei liian pitkä eikä pätkä - ja sen jaksoi lukea (vaikka olisi ollut vähän pitempikin, olisin silti jääny koukkuun! ;D). Erilainen aloitus, perus-tulen-harjaan-tutustun-tarinoihin.
Kaiken kaikkiaan oon tyytyväinen että valitsin sut Vikin hoitajaksi, ehdottomasti jatka samaan malliin! Tuskin maltan odottaa seuraavaa tarinaa! - jii ee än än aa
yleissatula vaalealla karvaromaanilla
riimu
- jennatäällähei
-Catutässämoi